Vallankumous syö lapsensa. Presidentinvaalien ensimmäinen uhri oli Mikael Jungner. SDP:n puoluesihteeri joutui eroamaan Paavo Lipposen surkean vaalituloksen seurauksena.

Entisaikaan sanottiin, että jos puolue menestyy, se on puheenjohtajan ansiota. Jos taas tulee tappio, syy on puoluesihteerin. Politiikkaan kuuluu, että huonosti menneiden vaalien jälkeen täytyy joku uhrata. Yleensä se on puoluesihteeri.

Jungner oli puoluesihteerinäkin outo lintu. Ainakin puolitotuutena kerrotaan, että mies kyllä viihtyi Facebookissa ja seurapiireissä, muttei työväentaloilla. Ei sellaisella tyylillä tietenkään kovin pitkälle pötkitä, varsinkin kun SDP:n jäsenten keski-ikä on yli 60 vuotta. Demareiden jäsenkuntaa tapaa tehokkaammin eläkeläisten iltapäivätansseissa kuin Twitterissä.

SDP:n romahduksen ainoa syy ei ollut huono kampanja tai ay-liikkeen tuen puuttuminen. Perussyy oli sama kuin keskustalla viime eduskuntavaaleissa. Puolueessa ei enää osata tehdä politiikkaa.

Sosialistit ovat vaikeuksissa lähes kaikissa maissa. Ruotsin sosialidemokraatit ovat kulkeneet viime vuosina kriisistä toiseen. Nyt pelastajaksi aiottu Håkan Juholt joutui eroamaan, vaikka oli tuskin ehtinyt edes aloittaa puoluejohtajana. Mies töpeksi kaikessa mihin tarttui.

Sosialidemokratian ongelma on, että liikkeellä ei ole enää sanomaa. Suuret asiat, kahdeksan tunnin työpäivä, peruskoulu ja työeläkejärjestelmä on jo toteutettu. Kun uusia asioita ei keksitä, on ryhdytty vastustamaan kaikkea uutta.

Eläkeikää ei saa muuttaa, vaikka rahaa nykyisen järjestelmän ylläpitoon ei ole. Liikevaihtoveroon ei saa koskea, vaikka valtio velkaantuu kiihtyvää tahtia. Lakkosakkoja ei saa korottaa, vaikka kysymys on laittomista lakoista.

Demareista on tullut jarrumiesten puolue, joka jäykistyy kauhusta paikoilleen kuin Lootin vaimo, kun kuulee sanan muutos.

Jungner ilmeisesti tajusi tämän, mutta ei kyennyt tekemään mitään. Sen vuoksi tarjoutuminen syntipukiksi sopi hyvin myös hänelle itselleen.